Jääkalastus oli eloonjäämispeliä

Voi vain aavistaa, miten kovaa ja armotonta työtä jääkalastus oli. Filosofian lisensiaatti (väit.) Pirkko Kanervon teksti perustuu esitelmään, jonka hän piti 16.6. 2006 Täysin purjein –seminaarissa Haminassa.

Kalastus oli yksi menetetyn Karjalan keskeisistä elinkeinoista. Suomen merikalastusta harjoittavista ruokakunnista asui vuonna 1938 peräti 39 prosenttia Viipurin läänissä, ja Suomenlahden itärannikko oli maan toiseksi suurin talvisilakan pyyntialue. Viipuri oli Suomen kalakaupan huomattavimpia keskuksia.

Kotirannoilla kalastettiin tietysti jäältä, mutta Viipurinlahden rannikkopitäjien, Virolahden, Säkkijärven, Koiviston ja Kuolemajärven kalastajat aina Johannesta myöden kalastivat myös selkämerellä.

Lähempänä selkämerta asuvat koivistolaiset kävivät kotona parin viikon välein, mutta kaukana asuvien johannekselaisten oli pysyttävä jäällä pitempään. Työ itsessään ei ollut raskasta, mutta kylmyys teki siitä epäinhimillistä ja armotonta.

Suomenlahdelle lähti ammattikalastajien lisäksi miehiä, jotka saivat pääelantonsa alueen satamista ja lautatarhoilta. Työ oli kausiluontoista, sillä Viipurinlahden satamia ei pidetty läpi talven avoimina jäänmurtajien voimin, vaan työt päättyivät meren jäädyttyä.

Vaikka talvikalastus näyttäytyy tänä päivänä lähinnä kuriositeettina, kuin jonain eloonjäämispelinä, aikanaan sen välitön ja välillinen työllistävä vaikutus oli merkittävä. Koiviston ja Johanneksen kohdalla puhutaan yhteensä useasta sadasta kalastajasta ja kymmenistä hevosmiehistä. Talvesta riippuen pyyntikausi ulkomerellä kesti 2–2,5 kuukautta, tammikuusta maaliskuun puoliväliin.

Putkat jäälakeuksilla

Miehet kalastivat keskellä rannattomia jäälakeuksia ja pystyttivät putkat, pienet siirrettävät asuinkojunsa vahvojen jääröykkiöiden suojaamalle tasanteelle. Putka oli kevytrakenteinen, sillä hevosen oli jaksettava kiskoa se jäälle. Vaikka miehet nukkuivat vaatteet päällä ja huopatossut jalassa, niin kovilla pakkasilla piti nousta lämmittämään parikin kertaa yössä.

Mikäli jäällä ei ollut lunta, miehet sulattivat tarvitsemansa juomaveden merenjäästä: tuuralla lohkareita avannosta ja pystyyn jäälle, jolloin tuuli ja pakkanen haihduttivat niistä suolan. Kamiinalla miehet tekivät ruokansa ja keittivät joko kahvia tai saijua. Mukana oli kotoa tuotua evästä: leipää, voita ja sianläskiä ja merestä nousi tuoretta kalaa. Rautapadassa ruskistetut läskinsiivut ja niiden päällä vähässä vedessä haudutetut hailit olivat tavanomainen ateria.

Miehet ja hevoset kovilla

Pyydyksiä kokemaan noustiin heti, kun päivä alkoi vähän valjeta. Kalojen päästeleminen verkoista kesti tuntikausia, purevimmalta viimalta miehet suojautuivat seipäiden varaan pingotetun kankaan taakse. Jäätymään pyrkiviä käsiä oli vähän päästä kasteltava avannossa. Ja koska kalat olisivat jäätyneet yhteen myttyyn, niitä oli leviteltävä jäälle jäätymään yksitellen.

Hevosmiehet toivat jäälle putkan lisäksi pyyntivälineet ja polttopuut sekä saattoivat myös ajaa saaliin maihin myytäväksi. Usein se kuitenkin myytiin suoraan jäältä myös ulkopuolisille kalanostajille, joita Johanneksessa kutsuttiin kalaraassaleiksi, Koivistolla kalaraasseleiksi, pohjalla on venäjän sana prásol.

Hevonen on arka viimalle, ja vain poikkeustapauksissa se jätettiin yöksi jäälle. Saalista kuljettavat ajomiehet käyttivät aina samoja reittejä. Jos tuisku oli peittänyt jäljet jäällä, hevonen löysi itse tien perille. Hevosmiehillä ja heidän ajokeillaan oli yleensä yökortteeri maissa. Tuttu majapaikka ja kauppatalo oli esimerkiksi Saarenpäässä Kiilin Tahvanalla, jossa saattoi saada lämmikkeeksi myös muutaman mäkäräisen.

Hailit ja norssit menivät kappalekaupalla. Toinen tapa oli myydä kiloittain, mutta kun jäälle ei vaakaa viety, kiloon laskettiin menevän koosta riippuen 20 tai 25 hailia.

Eräs huunonsaarelainen satamatyönjohtaja teki kalanostosta todellista liiketoimintaa, osti jäältä kalakuorman ja pani sen Koivistolla junaan. Sisar otti Viipurissa kuorman vastaan, myi sen ja pani tyhjän reen takaisin junaan ja Koivistolle, jonne veli oli tällä välin hankkinut uuden kuorman.

Suuri itämyrsky 1932

Talvikalastus ulkomerellä oli vaarallista. Kova tuuli ja pakkanen löivät jäähän railoja, ja joskus koko jäälakeus repesi ja kalastajat jäivät ajelehtimaan jäälautoille putkineen ja hevosineen.

Tammikuussa 1932 ankara itämyrsky rikkoi Suomenlahden jääpeitteen, ja tuhatkunta kalastajaa eri pitäjistä jäi meren armoille usean vuorokauden ajaksi.

Myrsky kuljetti miehet lähelle Suomenlahden ulkosaaria: Lavansaarta, Tytärsaarta ja Suursaarta. Kolmannen aamun valjetessa sula meri oli hävinnyt ja täyttynyt jäämassalla. Pimeän tultua näkyi valoa kahdesta majakasta: oikealla oli Suursaaren, vasemmalla Tytärsaaren majakka.

Yhä enemmän miehiä ja hevosia kertyi yhteen. Neljännen päivän aamuna joukko, kymmeniä miehiä ja parisenkymmentä hevosta, lähti pyrkimään kohti Tytärsaarta. Miehet tasasivat tuurillaan tietä hevosille, jotka olivat huonossa kunnossa. Jäälakeuden yllä partioivat lentokoneet pudottivat miehille elintarvikkeita ja tupakkaa.

Merivartijat tulivat jäälle vastaan, luetteloivat pelastuneet ja osoittivat majapaikat. Tytärsaarelle oli pelastunut miehiä myös Suomenlahden vastarannalta eli Inkeristä.

Kun sää alkoi seljetä, jäänmurtaja Jääkarhu poimi pelastuneet Suursaarelta, Tytärsaarelta ja Lavansaarelta. Muistitiedon mukaan Jääkarhussa oli lähes 600 miestä ja noin 50 hevosta. Se pysähtyi kiintojään laitaan noin 45 kilometrin päähän Kotkasta. Hevosmiehet jäivät laivasta, jalkamiehet Jääkarhu vei Hankoon. Tiettävästi ainakin neljä koivistolaista kuoli joko jäälle tai myöhemmin kylmettymisen seurauksena.

Suuret tappiot

Vuoden 1932 suuri itämyrsky aiheutti vahinkoja reilusti yli 700 kalastajalle. Koivistolaisia joukkoon kuului 234. Menetettyjen pyyntivälineiden arvo oli noin 1,5 miljoonaa markkaa. Kalastajien hätä oli huutava. Lehtitietojen mukaan kalastajien elintaso oli vuonna 1934 niin alhainen, että he ”ovat viime aikoina käyttäneet ravinnokseen maissi- ja rehujauhojakin”.

Eduskunnassa tehtiin aloite kalastuselinkeinon tukemisesta, ja 22. elokuuta 1935 Rannan Sanomat tiesi kertoa, että Viipurin läänissä kalastajia tuetaan 1,3 miljoonalla markalla. Elokuussa 1937 valtioneuvosto asetti komitean pohtimaan keinoja, millä turvata rannikon kalastajien taloudellinen asema.

Jääkalastus hiipuu

Talvikalastus väheni 1930-luvulla, kun muuttuneet sääsuhteet tekivät jääkalastuksesta entistä lyhyempikestoisen ja vaarallisemman, kuten vuoden 1932 esimerkki osoittaa. Kun kunnon talvi ei ollut tullakseen, jääkalastuksen aika jäi lyhyeksi.

Koivistolaiset ja muut rannikkopitäjien kalastajat yrittivät vaikeutuvista olosuhteista huolimatta jatkaa edelleen jääkalastusta. Vuonna 1934 saaliit olivat runsaita, kun talvikalastus alkoi tammikuun puolivälin tienoilla ja jatkui maaliskuun lopulle. Vuosi 1935 oli taas paha. Uudenkirkon Inossa sattui murhenäytelmä, kun kahdeksan miestä hukkui jäiden revetessä tammikuun alkupuolella.

1936 helmikuussa kalastajia seilasi jälleen jäälautoilla ja iso joukko joutui venäläisten vangiksi. Tammikuun lopulla 1937 voimakas tuuli repäisi railon rannikolle ja satoja verkkoja jäi ajelehtimaan. Ja helmikuun ensimmäisellä puoliskolla 46 koivistolaista kalastajaa ja 9 hevosta ajelehti jäälautoille, joille lentokone pudotti heille ruokatarpeita.

Erityisen lyhyt talvi oli vuonna 1938, mikä merkitsi lyhyttä jääkalastuskautta ja vastapainoksi pitkää laivauskautta.

Talvisodan vuonna sääsuhteet sitten vaihtuivat jälleen. Viipurinlahden jää olisi kannattanut vaikka junan, ja vihollinen sai sillanpääaseman länsirannalta uhaten jo Helsinkiin johtavaa tietä. Voikin vain kysyä, jäikö Viipurinlahden länsiranta 1930-luvulla linnoittamatta osittain juuri näiden epätasaisten talvien takia, koska lahtea itsessään pidettiin luonnollisena esteenä sodankäynnissä.

Venäläiset kaappaavat kalastajia

Kun sodan uhka alkoi 1930-luvulla laskeutua Euroopan ylle, Suomenlahden kalastajilla oli edessään uusi vaara idästä. Silloin tällöin kalastajat tulivat ylittäneeksi rajan merellä, ja venäläiset kaappasivat heitä jäältä jopa ajaen takaa moottorikelkoilla ja veivät kuulusteluihin. Pidätysaika kesti yleensä yhdestä viiteen viikkoa. Kalastajien sieppaukset ja toistuvat Suomen ilmatilan loukkaukset lisäsivät entisestään jännitystä Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Ensimmäisen kerran venäläiset pidättivät terijokelaisia kalastajia vuonna 1932. Parin vuoden kuluttua oli inolaisten vuoro, minkä jälkeen pidätykset toistuivat vuosittain. Tilanne kiristyi kaiken aikaa.

Helmikuun 3. päivänä 1937 Suomen rajavartiojoukot ilmoittivat, että Punalippuisen Itämeren laivasto oli harjoitusammunnoissaan tulittanut naapurin aluevesiä ja että suomalaiset kalastajat olivat joutuneet tulituksen kohteeksi. Venäläiset torjuivat väitteen. Tapauksella oli erityistä merkitystä, koska se sattui vain muutama päivä ennen ulkoministeri Rudolf Holstin Neuvostoliiton vierailua.

Huhtikuussa Kannaksen kalastajia edustava valtuuskunta oli pääministeri Cajanderin ja Holstin puheilla. Kalastajien toiveena oli, että Suomen ja Venäjän välille saataisiin aikaan sopimus kalastusrajasta. Tammikuun puolivälissä 1938 kalastajia jäi jälleen venäläisten vangiksi Inossa, ja elokuussa inolaisia vaani venäläinen tykkivene. Vangiksi otetut vapautettiin kuitenkin jo saman kuun puolella.

Sota lopettaa jääkalastuksen

Suomenlahden kalastajat saivat näin ensimmäisten joukossa kouriintuntuvasti kokea, mitä oli tulossa. Vuosi 1938 jäi epäilemättä myös viimeiseksi, jolloin Viipurinlahden rannikkopitäjien kalastajat harjoittivat jääpyyntiä ulkona Suomenlahdella.

Myöhäsyksyllä 1939 puhjennut suuri itämyrsky heitti heidät kalavesiltään kauaksi länteen, ja kun Karjalaan sitten jatkosodan aikana palattiin, kotirannoilla kalastettiin jäältä, mutta selkämerelle tuskin oli sota-aikana lähtemistä.

Jatkosodan aikana kalastus oli yksi tärkeimmistä elämän edellytyksistä. Maatalousseurojen Keskusliitto hankki muualta Suomesta kalastustarvikkeita Karjalaan, ja Viipurin läänin merikalastajien liitto avusti sotilashallintoviranomaisia niiden jakelussa. Ja esimerkiksi Johannes sai kalastusjohtajansa huunolaisesta veteraanista, joka oli seilannut jäälautalla talven 1932 myrskyssä.

Kirjoittaja Pirkko Kanervo on historiantutkija, joka sukujuuret juontavat Viipurinlahden saaristoon, äidin puolelta Uuraansaarelle, isän puolelta ensin Koivistolle ja sitten Johanneksen Huunonsaareen. 10.2. Kanervo väitteli tohtoriksi Turun yliopistossa aiheesta Italia ja Suomen talvisota.

Pirkko Kanervon esitelmästä

lyhentänyt Ina Ruokolainen